Vapaus uskoa ja olla uskomatta

George Orwellin kirja "1984", fiktiivinen romaani joka kuvaa elämää

totalitaristisessa yhteiskunnassa, on järisyttävää luettavaa

vanhoillislestadiolaisessa Jumalan valtakunnassa kasvaneelle. En

yritä väittää että lestadiolaisuus olisi totalitarinen järjestelmä, enkä

edes väitä, että se on ns. "orwellilainen" järjestelmä, nykyäänhän

tuota termiä käytetään holtittomasti moittimaan lähes jokaista, joka

vahtii tai vaatii yhtään mitään. Vanhoillislestadiolaisuus eroaa

totalitaarisesta valtiosta esimerkiksi siinä, että totalitaarisessa

valtiossa toisinajattelijoita tapetaan ja vangitaan,

lestadiolaisuudessa ei. Toki toisen hengellinen nujertaminen ja

tuomitseminen iankaikkiseen kuolemaan (kyllä sitä tehdään,

ihmisen toimesta vaikkakin Jumalan nimissä) ei ole väheksyttävää

sekään, mutta on se silti lievempää. Vanhoillislestadiolaisuudesta

on myös helpompi loikata kuin totalitaarisesta valtiosta, eikä

uskonnollisen muurin ylittäjiä ammuta. Vaikkakin sosiaaliset siteet ja

niiden katkeamisen uhka muodostavat monille lestadiolaisillekin

Berliinin muurin, joka on vaikea ylittää. Mutta silti kirjan kuvauksissa

on välillä kohtia, jotka ovat selkäpiitä karmivan tuttuja, joiden

lukeminen saa kylmät väreet kulkemaan läpi kehon. Ajatukset

tuntuvat niin tutuilta, vaikka ne on kirjoittanut vuonna 1949

brittiläinen kirjailija, joka ei varmasti eläissään kuullut sanaakaan

meidän Jumalanvaltakunnastamme, ja joka kirjassaan ei yritä

kuvata uskonnollista yhteisöä vaan ateistista totalitaristista

yhteiskuntaa.

"Hypnoottinen katse porautui häneen. Tuntui kuin jokin valtava

voima painaisi häntä - tunkeutuisi hänen kallonsa läpi, takoisi hänen

aivoijaan, säikyttäisi hänet luopumaan käsityksistään, saisi hänet

melkein kieltämään aistiensa todistusvoiman. Lopulta puolue

julistaisi että kaksi ynnä kaksi on viisi, ja se olisi pakko uskoa. Niin

he vääjäämättä ennen pitkää väittäisivätkin: heidan asemassaan

logiikka vaati sitä. Eikä puolueen filosofia epäsuorasti kiistänyt vain

kokemuksen pätevyyttä, vaan itse ulkoisen todellisuuden

olemassaolon. Terve järki oli harhaoppien harhaoppi. Eikä

pelottavinta ollut se että ihminen voitiin tappaa koska hän ajatteli

toisin, vaan se että puolue saattoi olla oikeassa. Sillä mistä me

lopulta tiedämme, että kaksi ynnä kaksi on neljä? Tai että

painovoima vaikuttaa? Tai että menneisyyttä ei käy muuttaminen?

Jos sekä menneisyys että ulkomaailma ovat olemassa vain

ajatuksissa, ja jos ajatuksetkin ovat ohjattavissa - entä sitten? Ei!

Hän tunsi äkkiä rohkaistuvansa. O'Brienin kasvot olivat ilman selvää

ajatusyhteyttä juolahtaneet hänen mieleensä. Hän tiesi entistä

varmemmin, että O'Brien oli hänen puolellaan. Hän kirjoitti

päiväkirjaa O'Brienia varten - O'Brienille: se oli kuin loputon kirje,

jota kukaan ei milloinkaan lukisi mutta joka sai leimansa siitä, että

se oli osoitettu tietylle henkilölle. Puolue vaati ihmistä hylkäämään

omien silmiensä ja korviensa todistuksen. Se oli sen viimeinen ja

tärkein määräys. Winston masentui ajatellessaan sitä valtavaa

voimaa, joka oli taisteluvalmiina häntä vastassa, ajatellessaan

miten helposti jokainen puolueintellektuelli päihittäisi hänet

väittelyssä hiuksenhienoin argumentein joita hän ei ymmärtäisi,

puhumattakaan että pystyisi niihin vastaamaan. Ja kuitenkin hän oli

oikeassa! He olivat väärässä ja hän oli oikeassa. Sitä mikä oli

päivänselvää, hullua ja totta oli puolustettava. Truismit ovat tosia,

siitä oli pidettävä lujasti kiinni! Maapallo on olemassa, sen lait eivät

muutu. Kivi on kovaa, vesi märkää, esineet ilman tukea putoavat

kohti maan keskipistettä. Tuntien puhuvansa O'Brienille ja

esittävänsä samalla tärkeän aksiooman hän kirjoitti: 'Vapaus on

vapautta sanoa että kaksi ynnä kaksi on neljä. Jos se myönnetään,

kaikki muu seuraa mukana.'"

Vanhoillislestadiolaisuudessa on usein niin, että ihmiset joko ovat

niin "ainoan oikean opin" opettamia, etteivät huomaa sen usein

olevan tyhjää ja harhaa, tai sitten he kieltäytyvät näkemästä sen

tyhjyyttä. Tämä on jossain määrin hätkähdyttävän samankaltainen

tilanne kuin Orwellin Englannissa: "Jollei katsonut ympärilleen,

Winston ajatteli, saattoi helposti uskoa että ulkonäkötyyppi, jonka

puolue oli asettanut ihanteeksi, oli todella olemassa ja peräti

hallitseva - että nuorukaiset olivat pitkiä ja jänteviä ja neidot

korkeapovisia, vaaleita, elinvoimaisia, ruskettuneita ja huolettomia.

Tosiasiassa suurin osa asukkaista oli, sikäli kuin hän pystyi

näkemään, lyhyitä, tummia ja rumannäköisiä."

Vanhoillislestadiolaisuudessa ei ole erikoisia ulkonäköihanteita,

mutta tuo samanlainen suhtautuminen on meillä voimassa moniin

muihin asioihin. "Totuus" kestää vai, jollei satu katsomaan

ympärilledn. Jos taas joku meistä sattuu katsomaan ympärilleen ja

huomaamaan totuuden olevan virallisen opetuksen vastainen, niin

hän ei ainakaan julkisesti myönnä sitä. Voi hurjimmillaan käydä niin,

että seurasalissa jokainen yksilö on todellisuudessa eri mieltä sen

miehen kanssa, joka seurakuntapäivillä julistaa, että "näin

seurakunta on yksimielisesti todennut", mutta kukaan ei sano sitä

ääneen, ja näin kaikki luulevat olevansa yksin eri mieltä kuin muu

seurakunta. Yksimielisyyden illuusio säilytetään. Se on "puolueelle"

tärkeää.

Älä sisar tai veli enää tukahduta sydäntäsi silloin, kun se

huutaa, että tuo mitä seurakunnan tai Jumalan nimissä tehdään on

väärin. Älä tukahduta järkeäsi silloin, kun se huutaa, että tuo mitä

Jumalan nimissä ja hänen arvovallallaan yritetään sinulle syöttää,

on valetta. Usko sydäntäsi ja järkeäsi kun sinua yritetään

höynäyttää sanomalla "Älä järkeile!" tai "Ota järki vangiksi, nämä

uskon asiat eivät aukene järjelle!" tai "Uskomiseen se jää." tai "Pidä

vain henkilökohtainen usko äläkä välitä muusta." tai "Muista, että

omatuntosi voi erehtyä, mutta Jumalan seurakunta ei erehdy." Pidä

pintasi. Sinä olet oikeassa ja he väärässä. Muista, että vapaus on

vapautta sanoa että kaksi ynnä kaksi on neljä. Jos se myönnetään,

kaikki muu seuraa mukana.


Kristitty

Tiedämmekö lopullisen totuuden?

Viime aikojen vilkkaassa keskustelussa moni on todennut, että emme

voi ottaa asioihin kantaa edes mielessämme, kun emme tiedä asiasta

kaikkea eli ns. lopullista totuutta tai ainakaan emme tunne uutisoinnin

kohteena olevia tapahtumia riittävän syvällisesti. Johtopäätöksenä

tästä on ollut monen, vaikka ei lähellekään kaikkien kohdalla, se että

ei ole syytä uskoa lehtikirjoittelun olevan totuuteen perustuvaa. En

väitä, että tämä lähestymistapa olisi vallitseva vanhoillislestadiolaisten

keskuudessa, sillä paljon olen nähnyt tyrmistymistä, vääryyksien

tuomitsemista ja vastaavaakin. Mutta tuota ensin kuvaamaani

kieltämistä tai tietämättömyyden vannomista esiintyy myös yhtä lailla.

Ymmärrän haluttomuutta muodostaa kantaa asiaan, joka liittyy hyvin

läheisesti yhteisöön, joka on vahva osa koko omaa elämää ja

identiteettiä, ja joka vahvasti liittyy myös omaan uskoon, onhan

kysymyksessä uskonyhteisö.

Asiaan kuitenkin kannattaa yrittää suhtautua kuin mihin tahansa

vastaavaan asiaan rauhanyhdistyksen ulkopuolella. On hyvä muistaa,

että emme tiedä sitä lopullista totuutta mistään asiasta: emme siitä

kiertääkö maapallo aurinkoa, emme sitä aloittiko talvisodan Suomi vai

Neuvostoliitto, emme sitä onko lastasi kiusattu koulussa kun hän tulee

itkien ja mustelmilla kotiin, emme sitä olivatko toisen maailmansodan

aloittajia natsit vai juutalaiset (natsit syyttivät siitä vakavissaan

juutalaisia), emme sitä onko Syyriassa tehty ihmisoikeusloukkauksia,

emmekä sitä onko naapurin lasten huostaanotto aiheeton vai

aiheellinen.

Ei ole asiaa, josta tietäisimme kaiken, lopulliseen totuuteen asti.

Kuitenkin meidän on asiasta jos toisestakin kyettävä muodostamaan

mielipide tämän enemmän tai vähemmän puutteellisen tiedon valossa.

Paras keino oikean käsityksen saamiseksi on ottaa selvää ja etsiä

tietoa. Nyt otsikoissa olevista asioista olen itse päätynyt ottamaan

selvää keskustelemalla hyvin erilaisissa asemissa olevien ja hyvin

erilaisia mielipiteitä omaavien ihmisten kanssa.

Hyvä lähtökohta on se, että pyrkii kuuntelemaan aluksi kaikkia, ja

arvioi kunkin näkemyksiä perustelujen ja todisteiden painavuuden

perusteella, eikä sen perusteella kuinka miellyttävä tai epämiellyttävä

tuo näkemys on meille itsellemme. Luonnollista on tietenkin, että

keskustelujen kuluessa saattaa huomata jonkun ihmisen tiedot

luotettavimmiksi kuin toisen. Tässäkin on kuitenkin tärkeä yrittää olla

objektiivinen. Asemasta riippumatta ihmiset voivat olla joko

vilpittömiä tai vilpillisiä.

Nyt uutisissa olevista asioista on olemassa paljon tietoa yhdellä jos

toisellakin. Helsingin Sanomien juttu SRK:n johdon toimista oli

pysäyttävä. Juttu oli mielestäni perusteellinen ja uskottava, senkin

perusteella mitä olen aiemmin kuullut ja lukenut noista tapahtumista

eri osapuolilta, myös SRK:n johtokunnan edustajilta. En ole saanut

syytä uskoa, että asiat olisivat toisin kuin jutussa kerrottiin.

Asianomaiset olivat kaikki saaneet sanoa näkemyksensä. Ja saavat

edelleen tuoda julki eriävät mielipiteensä. Uskon niitä, jos eriäville

mielipiteille esitetään uskottavat perustelut.

Oli miten oli, ikinä emme löydä lopullista totuutta. Silti johtopäätökset

on jossain vaiheessa vedettävä. Ja toisaalta johtopäätöksiä on oltava

valmis muuttamaan, jos alkaa syystä tai toisesta näyttää, että

alkuperäiset johtopäätökset olivat virheellisiä.

Tämän nykyisen tiedon valossa kenenkään ei pidä mielestäni enää

vedota tietämättömyyteen. Tietämättömyydeen vetoaminen ei

mielestäni ole aitoa tietämättömyyttä vaan puhdasta torjuntaa, halua

olla tietämättä: ei haluta hyväksyä asioita niin kuin ne mitä

ilmeisemmin ovat, vaikka ei ole perusteita uskoa toisin.

Silmien sulkeminen todellisuudelta ei tee maailmasta eikä omasta

elämästäkään parempaa. On aika aukaista silmät.

Uskovainen